0/0
0 0

Marraskuun paketin kirja: Ostaritytön päiväkirja

  Marraskuun paketissa saat superhauskan, päiväkirjan muotoon kirjoitetun kirjan Ostaritytön päiväkirja. Tässä näytteeksi kirjan ensimmäinen luku. Tai siis ensimmäinen päiväkirjamerkintä. ;) Lue ja kommentoi, mitä mieltä olet! :) *** Luisa Plaja Ostaritytön päiväkirja Suomennos: Eeva Mäkelä   Perjantaina 6. toukokuuta Kurjuuden keskellä Hartien kotona, 5. kerros, Liliesin vihreä kauppakeskus, Lilyford Elämäni on OHI! Kun kerroin äidille tämän TOSIASIAN melkein tunti sitten, hän vain heilautti valtavaa tahmaista lusikkaa ja sanoi: ”Älä tee siitä noin suurta numeroa. Pyytäisitkö veljesi tänne? Sano, että ruoka on valmista.” “JAMIE! Ihan liioittelematta, äiti. Voin vaikka vannoa. JAMIE! Elämäni on kerta kaikkiaan ohi. Liioittelematta. JAMIE!” Äiti paineli käsillään ohimoitaan ja harppoi ympäriinsä keittiössä tiputtava lusikka edelleen kädessään. ”Ai, Molly! Korvani! Ajattele naapureita ja koko taloa. Kailotuksesi kuuluu varmaan kauppakeskuksen toiseen päähän asti!” Kuka nyt liioitteli? Lilies-ostari, missä asumme, on Euroopan kolmanneksi suurin kauppakeskus. Tai oli ainakin avautuessaan. Tilanne näyttää päivittyvän joka toinen minuutti, kun kaupunkeihin pystytetään uusia kauppakeskuksia. Mutta siis, minun tietääkseni se on edelleen yksi suurimmista ostareista useamman kilometrin säteellä. Se on myös yksi ensimmäisistä maailmassa, joka ylpeilee olevansa ”ekologisesti kestävä”. Lisäksi esitteiden mukaan sen ”yhteyteen on rakennettu kohtuuhintaisia asuntoja”. Yhteyteen siis. Emme asu ostarilla, vaikka ihmiset niin luulevatkin. ”Oletpa onnekas, kun saat asua keskellä kauppakeskusta!” he usein huokaavat. Nyt äitikin vetosi siihen. On kyllä totta, että kaikkien mahdollisten isojen ketjujen liikkeet ovat minulle lähikauppoja ja että ehdin kotoa viidessä minuutissa Primark-vaateputiikin kassajonoon. Silti on epätodennäköistä, että Jamien työkaverit kauppakeskuksen valtavalla ravintola-alueella kuulisivat keskustelumme volyymistä riippumatta. Oltiin selvästi taas kerran tilanteessa, jossa minun piti olla aikuinen. Selitin mahdollisimman tyynellä ja kypsällä äänellä: ”Pyysit, että kutsuisin Jamien paikalle. Huusin häntä kolme kertaa!” Voisiko äiti sen enempää odottaa? ”Tietysti pitää käyttää pikkuisen kovaa ääntä. Hän on varmasti kiinni iPodissaan.” Äidin lusikasta irtosi tippa, joka läiskähti hänen puseronsa etumukselle. Hänen työpuseronsa. Hän olisi antanut minulle sellaisen läksytyksen, jos minä olisin läikyttänyt jotakin koulupuserolleni. Kotonani vallitsee täysi kaksinaismoralismi. Äiti otti rätin, hankasi tahraa raivokkaasti ja pysähtyi vain välillä mulkaisemaan minua ikään kuin se olisi minun syyni. Ihan kuin olisin vaatinut hysteriaa kotiin. Sitten hän huokaisi ja sanoi: ”Tarkoitin, että olisit lähtenyt keittiöstä, kävellyt käytävää pitkin Jamien huoneen ovelle, koputtanut −.” ”Hänen haisevan läävänsäkö?” Pitelin nenääni. Lapsellista, mutta tehokasta, kuten moni asia elämässä. ”− oveen ja pyytänyt häntä kohteliaasti, tavallisella äänellä tulemaan syömään.” Äiti katsahti minuun epätoivoisena. ”Onko se tosiaan niin vaikeaa? Jos olisin tarkoittanut huutamista, olisin voinut tehdä sen itse.” Ymmärrätkö nyt, mitä tarkoitan? Olin antanut kaikkeni hoitaakseni äidin puolesta hänen vähäpätöisen asiansa, vaikka olin vakavassa kriisissä, ja sain pelkkiä moitteita. Elämäni ei ole pelkästään ohi. Se on jatkuvaa KURAN LAPIOIMISTA. Eikä edes ruokailu näyttänyt tuovan siihen vaihtelua. ”Mitä on ruoaksi?” kysyin äidiltä. Äiti huokaili varmaan kaksi vuotta. Minäkin oikein vanhenin silmissä. Se oli musertavaa. ”Molly, olen kiireinen yksinhuoltaja. Olen lämmittänyt teille keittoa. Voit syödä tai jättää syömättä. Sama se. Mene nyt hakemaan veljesi ja tule sitten takaisin kertomaan, miksi ystäväsi ovat lakanneet puhumasta sinulle ja elämäsi on muka ohi.” ”Ei se ole muka ohi. Se on ohi.” Nousin tuolistani ja puhahdin närkästyneesti. Sananvaihtomme oli vain lisännyt kurjuuttani. ”Enkä muuten missään vaiheessa naputtanut ruoasta. Kysyin vain, mitä meillä on.” Ajatukseni taisivat tosin olla luettavissa kasvoiltani. Äiti kiinnittää huomionsa aina vääriin asioihin. Silloin Jamie ilmestyi ovensuuhun ja ainakin säästi minulta muutaman askeleen. Tyypilliseen velttoon tapaansa hän nojaili kaikkiin mahdollisiin huonekaluihin. Hän ei kaikessa rehvakkuudessaan näyttänyt pystyvän kannattelemaan edes omaa painoaan. ”Mitä on ruoaksi?” veljeni kähisi matalalla äänellään, joka hänelle oli kehittynyt pari vuotta sitten. Silloin hän sai yhtäkkiä kaikki koulun naispuoliset ihmiset kikattamaan ja hullaantumaan aivan selittämättömästi. Länsi-Lilyfordin yläkoulussa ja lukiossa on kokonainen liuta tyttöjä, jotka eivät usko, että olen hänen siskonsa. Tyttö nimeltä Tasha, joka lopetti koulunkäynnin viime vuonna ja on nyt töissä kioskissa kauppakeskuksessa, kysyi minulta kerran: ”Onko sinut, niin kuin tavallaan, jotenkin vaihdettu synnytyslaitoksella tai jotain? Siis kun et ole yhtään Jamie Hartin näköinen.” En viitsinyt huomauttaa, kuinka ääliömäiseltä se kuulosti. Tasha ja hänen ystävänsä tarkastelivat hetken kasvojani, joissa ei ollut lainkaan yhdennäköisyyttä veljeni kanssa. Sitten Tasha lisäsi: ”Vaikka olet tietysti tyttö ja silleen. Ja hän on poika. Joten...” Tashan ystävä, joka on nykyisin töissä New Look -putiikissa, pisti avuliaasti väliin: ”Ehkä Jamie on saanut kaikki ulkonäkögeenit ja hän älykkyyden!” Se oli itse asiassa ihan kiltisti sanottu. Hän olisi voinut olla paljon ilkeämpikin, mutta (silloiselle) ystävälleni Wendylle se oli liikaa. ”Molly on geneettinen anomalia”, Wendy sanoi. Hänen veljensä opiskelee lääkäriksi, joten tuollaiset lauseet ovat heidän perheessään yhtä tavallisia kuin: ”Antaisitko ketsuppia”. ”Molly saa ylivertaisen älynsä imemällä aivosoluja tytöiltä, jotka kuolaavat hänen veljensä perään. Vaikka teidän tapauksessanne se ei toimi.” Toinen (silloinen) ystäväni Ameera lisäsi voitonriemuisesti: ”Juuri niin!” Marssimme paikalta ja jätimme Jamie-fanit kurtistelemaan otsaansa hämmentyneinä. He jämähtivät siihen varmaankin koko ruokatunniksi pohdiskelemaan, olimmeko loukanneet heitä vai emme. Kun minulla oli vanhoina hyvinä aikoina ystäviä, elämä kävi laatuun. Olin kuitenkin parhaillaan ystävättömässä kurjuudessani keittiössä, missä äiti juuri vastasi kiltisti Jamien kysymykseen ruoasta, vaikka olin itse esittänyt juuri saman kymmenen sekuntia aiemmin. Äiti kohtelee meitä täysin eriarvoisesti. ”Kasviskeittoa ykköskerroksen Snack Boxista”, äiti sanoi silmät äidillistä rakkautta säihkyen. ”Ja tuoreita sämpylöitä leipomosta.” Jamie hymyili raukeaan tapaansa. Ehkä äiti oli sittenkin ollut oikeassa äänten kuulumisesta, koska erotin tyttöjen sydänten huokailevan kaikkialla kauppakeskuksessa. Katsoin veljeäni alta kulmieni, kun hän kysyi: ”Ai, siitä kioskista donitsikojun vierestä?” Äiti nyökkäsi. ”Nastaa. Tasha on siellä töissä. Tapailen häntä.” ”Tapailetko Tashaa?” kysyin. Sitä aivotonta bimboa? ”Joo.” Jamie punastui hiukan. ”Näemme huomenna luistinradalla töiden jälkeen.” Päätin pistää pökköä pesään. ”Etkö olekaan kimpassa Ellien kanssa?” ”Ellien?” Jamie kurtisti kulmiaan ja yritti muistella sen 11.-luokkalaisen tytön nimeä, jonka kanssa hän oli ollut edellisenä iltana. Olin nähnyt heidät pussailemassa huoltosisäänkäynti B:n porraskäytävässä, kun olin kipaissut hakemaan sipsejä minimarketista, joka on avoinna vuorokauden ympäri. Olin unohtanut mainita näkemästäni Wendylle, joka oli pari viikkoa sitten ihastunut Jamieen korviaan myöten. Wendykin! Olin menettänyt hänet. Olin tiennyt, että niin kävisi ennen pitkää. Ameera sentään olisi mieluummin kimpassa trendikkään muotiliikkeen kuin isoveljeni kanssa. Siitä ei tosin ollut minulle mitään iloa, jos Ameera taipuisi Wendyn tahtoon. Wendy sattui nimittäin kuulemaan Ellien puhuvan pussailusta ruokatunnilla. Minulta lipsahti vahingossa, että olin tiennyt siitä. Wendy oli pitänyt minulle pitkän saarnan tietojen pimittämisestä, vaikka minun olisi pitänyt ymmärtää, miltä hänestä tuntuu. Sen jälkeen Wendy ja Ameera olivat lakanneet puhumasta minulle. Olen siis vailla ystäviä, ja elämäni on ohi. Olihan Wendyn äkillisessä ihastuksessa kaikki tragedian ainekset, mutta minä se vasta tragedian tähti olen. ”Ahaa... joo.” Tyttöihin liittyvä koneisto Jamien aivoissa raksutti hitaasti. ”Ei, Ellie kuuluu menneisyyteen. Tashassa on tulevaisuus. Tasha on tosi upea.” Jamie piti tauon, jonka aikana ehdin hiukan sääliä Ellietä. ”Muuten, tuletko mukaan luistelemaan, Vaivero? Menemme porukalla.” En edes yritä pysyä kärryillä Jamien rakkauselämästä, vaikka ex-bestikseni näyttääkin edellyttävän sitä. Seuraavana iltana minun piti mennä Wendyn ikävystyttävän veljen yhtä ikävystyttäville synttäreille, jotka mielelläni olisin jättänyt väliin. Sitä paitsi olen salaa rakastunut Jamien kaveriin Liamiin. Hän tulisi todennäköisesti myös luistinradalle. Jos vain Jamie ei nimittelisi minua Vaiveroksi Liamin kuullen, saattaisin jopa saada hänet huomaamaan, etten ole enää 12-vuotias. Sanoin siis: ”Ok.” Äiti säteili pojalleen. Hän oli kätevästi ummistanut korvansa keskustelultamme, josta ilmeni, että Jamie on kovan luokan pelimies. ”Näetkö nyt, Molly. Elämäsi on taas raiteillaan. Älkääkä muuten unohtako, että olette tänä iltana tulossa siihen minun työjuttuuni. Mollyn elämässä riittää menoja!” Sitten äiti tarjoili keiton ja jatkoi hymyilemistään koko aterian ajan. Hän näytti tosissaan uskovan, että Jamien esittämä suurpiirteinen kutsu ja jokin tylsä ”juttu” hänen työpaikallaan olivat palauttaneet harmonian rikkinäiseen perheeseemme. Hän oli NIIN väärässä, NIIN monella tavalla. Anteeksi. Minun on nyt saatava kiljua kovaäänisen musiikin soidessa.